Kirjailija
Tuotanto
    Novellit
       Rakkautta
       Arkielämää
       Tyttö ruusutarhassa
    Näytelmät
       Miehen kylkiluu
       Tohvelisankarin rouva
       Klaus, Louhikon herra
    Aforismit
    Huojuva talo
Kansitta
Teokset
Lähteet
Info
Haku
Sivukartta
Etusivulle
Tekstinäyte

Sitten hän oli näkevinään sarjan vainajia, ne ojensivat hänelle kätensä ystävällisesti ja vakuuttivat, että hän oli erehtynyt. Hän ei tajunnut vielä elämää. Ja hän painoi päänsä alas ja pyysi mielessänsä anteeksi näkymättömiltä.

Niin, mitä tahansa sai tapahtua, mikä oli oikein. Hän oli halpa astinlauta vain.

Mutta kun hän nosti päänsä ylös, sanoi hän kauhistuen: "Se puuttui! Mitä minä ajattelen, minähän olen hullu! Näinhän yksinäisyys synnyttää henkimaailmat! Olipa se satua ja pakanuutta, sinnepäin ihmismieli aina taipuu."

Hän vajosi siihen kuitenkin, sillä se auttoi häntä kuin kiihoitusaine vaikeuksissa ja sai hänen väheksymään tilapäisen elämän ilmiöitä, jotka vangitsevat ihmishengen ja täyttävät sen turhuuksillaan.

Mutta eikö tuo mielenpako menneiden turviin ollut ihmishengen voimattomuutta, koska se ei jaksanut luoda itse mitään, kielsi se varsinaisen elämän ja mairi vain kuolemaa, jota se piti herranansa. Niin kuristi ihminen itseltänsä kasvumahdollisuuden ja muuttui kuolleeksi ruumiiksi ilman tarkoitusta täällä. Kuollut ruumis, kuoleman-odotuksineen ja kuoleman-tarkoituksineen, se oli raskas paino kuljetettavaksi. Hän se oli. Hän oli vapaaehtoisesti heittänyt otteensa elämässä. Hän oli kuin kuihtunut lehti, joka odotti hyväntekijäänsä tuulta, joka irroittaisi hänet suuresta yhteydestä, ja piti maahan putoamistansa tärkeämpänä kuin koko elämistänsä.

Mutta vaikka hän oli kuin kuollut, ei hän sisimmässään ollut vielä valmis. Häntä poltti väliin tyydyttämätön elämisen raivo. Hän rakasti elämää, jota hän halveksi, epämääräinen toivo iski kuin peto kyntensä hänen sairaaseen sydämeensä, kouristi sitä, eikä tahtonut hellittää otettansa.

Novellista Tyttö ruusutarhassa

Takaisin