Kirjailija
Tuotanto
    Martinmaa, mieshenkilö
    Tohtori Finckelman, Ihmiskurjan kertomus
    Tunnustus
    Kenttävartio
Kansitta
Teokset
Lähteet
Info
Haku
Sivukartta
Etusivulle
Tekstinäyte

Olin tehnyt hullujeni kanssa kovasti työtä koko viikon ja siis hyvin väsynyt, elämä näytti minulle vain synkän sivun. Ei niin etteikö ilma olisi ollut hyvin kaunis sinä päivänä, aurinko paahtoi kuivaa palloamme, oli helle mitä hiostavin, myöhäiskesän helle, saattoi vain odottaa ukkosen jyrähtämistä. Vain vesien liepeillä oli vilvakampaa, luulen.

Olen avopäin ja ilman takkia, menen läheisen järven rantaan, istuudun kivelle. Järvi on peilityyni, puut kuvastelevat siihen ja näyttävät hyvin pitkiltä, vettä näyttää olevan loppumattomiin. Mahtaa olla paine suuri tuolla alhaalla, tulee mieleen, siellä varmaan olisi vaikea hengittää. Mutta minä hengitän nyt taas vapaasti, vedän pitkään etten kuolisi hapen puutteeseen. Ilma on jotenkin painostava, raukaisee, en ajattele mitään. Ja kun sivelen kiveä kädelläni, se tuntuu ihmeen tutulta, olenko ehkä joskus menneisyydessä lukenut sen kyljestä salaperäisiä asioita? Siitä on vaikea irrota, kiveltä, on kuin olisin liimautunut siihen paikkaan. Nousen kuitenkin, otan muutaman askelen. Mutta kun kävelen pitemmälle, rupeaa ilma tuntumaan kumman tutunomaiselta. Siinä on kuin ohut harso päällä. Muistelen ja muistelen, kenties siis joskus ennen olen ollut jotenkin lähellä tätä ilmaa ja nykyistä olotilaa? Missä? Milloin? Oliko se ehkä nuoruudessani vaiko aivan vieraassa maassa ja kauan, kauan sitten? Vai edellisessä elämässänikö? Nostelen koneellisesti jalkojani enkä tiedä oikein, kuka olen. -ehkäpä olenkin vain jokin tänne sattumalta eksynyt...

Joka tapauksessa näin on hyvä... On paljon parempi näin...

Noin puhelen hiljaa ja kävelen eteenpäin. Joku ihminen tulee vastaan. Hän vaikuttaa oudon etäiseltä. Miksi ette jätä minua rauhaan, haluaisin hänelle sanoa. Pysykää omalla puolellanne.

Ja minä menin maahan jota ei ole, katselin siellä olemattomuuden liikettä. ja se oli hyvä maa, ei ollut punnuksia hartioilla eikä rengasta ohimoni ympärillä, oli kevyt olla. Ja sanoin heille kaikille: Tämäpäs on hyvä maa, ilma tuoksuu tyhjälle... Olen samaa heimoa, niin juuri, aivan samaa: vain palanen ilmaa, ohut henkäys, en haise millekään... Ja he hyväksyvät minut täydellisesti...

(Edith Södergranin runo Maa jota ei ole alkaa sanoilla "Ikävöin maahan jota ei ole, sillä kaikkea mitä on, olen väsynyt himoamaan." [Landet som icke är. Suom. Uuno Kailas])

Takaisin

Kansi J. S. Karjalainen 2002
Kansi J. S. Karjalainen 2002