Kirjailija
Tuotanto
    Martinmaa, mieshenkilö
    Tohtori Finckelman, Ihmiskurjan kertomus
    Tunnustus
    Kenttävartio
Kansitta
Teokset
Lähteet
Info
Haku
Sivukartta
Etusivulle
Tekstinäyte

Johan pitää ollaa pitkiä tunteja, suutari ajattelee, eivät ne päivällä ja siviilissä näin pitkiä ole. Mutta olla täytyy. Hän sen kun terästää katsettaan ja kuuntelee entistä tarkemmin. Vai saattavat ne siepatakin jos niikseen sattuu ja oikein huono tuuri on. Se on sitten sen miehen meno ja kohtalo, oli Vehkonen sanonut eikä muuta. Ei se häävi osa ole, arvelee suutari. Mutta ei sitä niin vain mennä, hän tuumii, ensin ammutaan ja pannaan hakaukseen. Ja kovasti! Tuollaiset ajatukset vähän nostavat suutarin mieltä, hän tuntee olevansa urhoollinen mies. Mutta vain hetken, seuraavassa hetkessä hän jo muistaa ettei osaakaan ampua, ei laukaustakaan hän ole ampunut konepistoolilla, siinä suhteessa hänen kohtalonsa on paljon huonompi kuin Vehkosen ja toisten vartiomiesten.

Tuollaiset ajatukset risteilevät suutarin päässä, hän ei oikein luota itseensä, hän kun ei ole saanut opetusta. Hän tuskin pystyisi ampumaan varoituslaukausta jos asiat kääntyisivät sille tolalle. Ja tuskin ehtisi jos vaikka osaisikin, sillä ne sieppaavat äkkiä ja yllättämällä jos kerran ovat siepatakseen, ne on siihen opetettu. Suutarin mieli käy yhä rauhattomammaksi, hän tuijottaa yhtä paikkaa, yhtä ja samaa. Sinä siinä on olevinaan kuin ihminen, näyttää ihan siltä. Se ei paljon liiku, se on ennemminkin ihan paikallaan. Mutta välillä se vähän liikkuukin. Ja tänne et tule, ajattelee suutari ja yrittää olla ikään kuin hänessä olisi hyväkin miehenvastus. Mutta sitten hän muistaa mitä Vehkonen oli sanonut, nimittäin sen etteivät ne yksin tule, ne tulevat ketjussa. Ja niitä on heti monta, kokonainen lauma. Suutari katsoo yhä tarkemmin: ihan varmasti se on ihminen, eihän kivi tai kanto eli muu pensas ole noin ihmisen näköinen, ei kivi liiku eikä kantokaan. Hän katsoo hätäisesti sivuilleen, ja totisesti, niitä on sivuillakin. Ja vielä molemmilla, se se kaikkein pahinta on. Tämän vartiopaikan nimi on Kieleke, suutari muistaa sen sillä ryhmänjohtaja sanoi niin -Hautala on sen nimi, arvoltaan alikersantti niinkuin muutkin ryhmänjohtajat -ja sanoi sen Vehkonenkin. "Parasta kun menet omalle paikallesi, sinne Kielekkeelle", niin se sanoi. Vehkonen on nyt toisessa paikassa, toistasadan metrin päässä. Mutta eivät ne sinne mene, Vehkosen luo, viholliset, ne tulevat tähän Kielekkeelle kun tietävät että tämä on arka kohta ja että tässä on uusi mies. Tähän ne tulevat ja saartavat hänet, suutari Sopasen, hän on aivan varma siitä. Hän on kuulevinaan jo puhetta. Suomen kieltä se ei ole, sen verran hän käsittää vaikkei erotakaan sanoja. Se on venäjää, kyllä hän arvaa, ei häntä petetä vaikka ne puhuvatkin ihan hiljaa, kuiskaamalla. Niin teki Vehkonenkin, kyllä suutari sen tietää miten sodassa puhutaan, etenkin jos on yö. Venäjää se on, suutari on jo siitä varma. Sillä kerran hän on kuullut puhuttavan venäjää. Ja toisen kerran saksaa. Mutta ei tämä saksaa ole, saksa oli toisenlaista. Venäjää tämä on. Nyt ne ovat jo likellä, metsä ihan kuhisee niitä, joka pensaan takana ainakin yksi, niillä on aikomus siepata hänet, siitä ei ole epäilystäkään, siepata hänet ja puristaa häneltä arvokkaita tietoja, jos ei muuten niin ampumisen uhalla. Mutta hyvät ihmiset, ihmiset ja neuvostosotilaat, mitäs hän nyt tietää, suutari Sopanen, vastahan hän on tänne tullut! Ottakaa ennemminkin toinen mies, se tietää enemmän, hän puolestaan ei tiedä muuta kuin että vänrikin nimi on Arkko ja ylipäällikön Mannerheim ja lisäksi miten pystykorvalla ammutaan, suomikonepistoolista hän sen sijaan ei ymmärrä mitään, siitä hän ei voi antaa lähempiä tietoja eikä paljastaa sen salaisuuksia, laukaustakaan hän ei sillä ole ampunut. Ja ihmisiä hän ei ole ampunut ikänään, ei yhtään kappaletta, eikä ammu paitsi varoituslaukauksen jos tulevat häntä sieppaamaan. Pitäisiköhän ottaa varmistin päältä niinkuin Hautala oli korsussa neuvonut? Suutari on kahden vaiheilla, ottaako varmistin päältä vai ei, siitä tulee hänelle hetkeksi pääkysymys. Ei, ei hän enää ennätä. Sillä nyt, nyt ne tulevat, hän näkee selvästi kuinka se mies tulee häntä kohti, se jonka hän oli ensimmäiseksi edessään nähnyt, nyt hän jo näkee kuinka se liikkuu.

Takaisin

Kansi Urpo Huhtanen 1964
Kansi Urpo Huhtanen 1964